TRAUMAPERÄINEN STRESSIHÄIRIÖ (PTSD)

“Elvytettiin vauvaa. Onnistuttiin elvytyksessä ja saatiin vauva onnellisesti jatkohoitoon. Lääkäreiden mukaan vauva jää erittäin todennäköisesti henkiin ja elää normaalin elämän. Kenttäjohtaja määräsi meidät pakkotauolle ja tuli juttelemaan tapahtuneesta. Työpari oli tyytyväinen, kun hoidettiin homma juuri niin kuin pitää. Itse olin vain hiljaa, kunnes lopulta päätin avautua. Oma lapsi oli elvytetty vauvana. Vastaava tilanne omassa työssä avasi vanhat, osin käsittelemättömät haavat. Onneksi työkavereiden tuki ja kuunteluapu sai asian kääntymään voitoksi: pystyin omasta traumastani huolimatta toimimaan tilanteessa ja mikä tärkeintä, puhumaan asiasta sen jälkeen.” – Osin fiktiivinen kirjoitus todellisesta tilanteesta. Meillä kaikilla on eriasteisia traumoja. Tietyt ammattiryhmät kohtaavat traumaattisia tilanteita enemmän kuin toiset. Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Vieläkö vallitsee puhumattomuuden kulttuuri, vai olemmeko jo ottaneet askeleen eteenpäin? Tämä on Miehen Tie.

Aina ei tarvitse olla ensihoitaja, pelastaja, poliisi tai sotilas, jotta kärsisi traumaperäisestä stressihäiriöstä. Traumaperäiset stressireaktiot ja -häiriöt ovat tavallisia ja kaikenikäisillä esiintyviä mielenterveydenhäiriöitä, jotka tulee tunnistaa ja pyrkiä ohjaamaan oireista kärsivä ammattiavun piiriin. Diagnooseja traumaperäisille stressiähäiriöille on akuutti stressireaktio, akuutti stressihäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. Suomessa käytössä olevassa tautiluokituksessa häiriön nimi on suomennettu traumaperäiseksi stressireaktioksi, mutta kirjallisuus käyttää termiä traumaperäinen stressihäiriö. Sekaannusten välttämiseksi käytänkin tässä tekstissä jatkossa nimitystä PTSD (Posttraumatic Stress Disorder). En puutu diagnooseihin, enkä diagnostiikkaan, vaikka sivuutankin niitä mm. oirekuvien kohdalla. Tärkeintä on tietää koska ohjata ystävä, läheinen, sukulainen tai tuttu ammattiavun piiriin. On myös lohdullista huomata, jos itse kärsii oireista, että oireille on yhteinen nimittäjä ja niihin on mahdollista saada apua. Tämä ei ole lääketieteellinen, tai edes tieteellinen kirjoitelma, vaan kertomus erään henkilön, minun, PTSD:n syistä, oiresta ja toipumisesta.

Palokan senioritalon suurpalo oli traumaattinen kokemus paitsi asukkaille itselleen, niin myös monelle asukkaiden läheiselle sekä paloa joko paikan päältä tai uutisista seuranneelle.

KRIISI KOHTAA MEITÄ KAIKKIA

Ihmisillä on tunteita. Ilman niitä elämä tuntuisi merkityksettömältä, emme osaisi huolehtia läheisistä ja lapsista tai emme osaisi suojautua uhkilta ja vaaroilta. Kaikkiin tekoihimme ja muistoihimme liittyy tunteita: välillä iloisia ja hyviä, välillä raastavia ja vaikeita. Tunne on yksi muistin laji. Myös tunnereaktiot voivat kuulua muistoon. Jokainen ihminen kohtaa jossain elämänsä vaiheessa jonkin kriisin: isomman tai pienemmän. Traumaattisena tapahtumana voidaan pitää poikkeuksellista tapahtumaa, joka saattaa järkyttää: olipa henkilö itse vahingoittunut tilanteessa tai ei. Vaikutusta on lisäksi sillä kuinka vakava ja millainen järkyttävän tapahtuman luonne on ollut. Traumaattisia tapahtumia voivat olla (joko henkilöön itseensä kohdistunut tai hän on todistajana) mm. läheisen tai lapsen kuolema, sota, luonnon katastrofi, liikenneonnettomuus, perheväkivalta.

On tärkeää huomioida, että suru on luonnollinen reaktio, eikä ole aina seurausta vakavasta, traumaattisesta kokemuksesta. Esimerkiksi läheisen menettäminen luonnollisen kuoleman myötä on aina vaikea kokemus, jossa suru on voimakkaasti läsnä. On kuitenkin luonnollista, että ihminen menettää joskus elämässään itselleen tärkeän ihmisen. Vaikka kuinka yrittäisimme, emme pysty täysin välttämään elämässämme tuskaa, kärsimystä ja pettymyksiä. Kärsimystä pystyy ehkä vähentämään, mutta sitä ei voi poistaa. Suru kuuluu menetykseen sekä kuoleman ja eron lopullisuuteen. Muisto tärkeästä ihmissuhteesta ei koskaan häviä ja muistaminen voi tehdä kipeää, varsinkin heti menetyksen jälkeen. Itkeminen, sureminen ja asiasta puhuminen kuuluvat siihen surutyöhön, joka on luonnolista ja joka pitää tehdä. Mikäli surun pyrkii torjumaan, surutyö keskeytyy tai jopa estyy. Trauman jälkeen on normaalia kokea erilaisia stressioireita, jotka normaalisti lievittyvät itsestään ajan kuluessa. Osalla stressireaktio kuitenkin pysyy ja saattaa hiljalleen kehittyä PTSD:ksi.

Poliisikoululla hälytysajokoulutuksessa 2006. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, vaikka sisällä kuohui.

OIREILU

Kotiuduin rauhanturvatehtäviltä marras-joulukuun vaihteessa 2004. Kesällä 2005 jäin yksinhuoltajaksi ja aloitin samalla uuden ammatin opiskelun. Alan vaihto ja ensihoitajan ura oli jo pitkään sisällä muhinut ajatus, joka pääsi toteutumaan syskyllä 2005. Rauhanturvatehtävillä esiintyy monelaista stressiä, johon vaikuttaa kaksi asiaa: operaatioympäristö ja itse rauhanturvatehtävä. Normaalissa elämässä puhutaan perusstressistä, joka syntyy arkielämän vaativissa tilanteissa, kasaantuvasta stressistä, joka aiheutuu jatkuvista painetilanteista sekä traumaattisesta stressistä, joka syntyy äkillisessä järkyttävässä tilanteessa. Sotatoimialueella ja tietyillä siviiliajan erityisryhmillä voi tähän lisätä vielä taistelustressin, joka on kasaantuvan stressin ja traumaattisen stressin yhdistelmä. Itse en kokenut olevani stressaantunut itse toimialueella, jossa oli täysi ryhmän tuki ja luottamus ja siten hyvät kanavat purkaa stressiä. Näin jälkeenpäinkään ajateltuna en koe, että olisin ollut kovin stressaantunut itse toimialueella.

Päällisin puolin kaikki näytti olevan hyvin. Vedin koulusta huippuarvosanoja, hoidin yksinhuoltajan roolin ja tein keikkatyötä ensihoitoon. Päivät kuluivat niin, että aamulla auton nokka suuntasi kohti päivähoitoa klo 7.00 ja jatkoi Mäntästä Tampereelle kouluun. Illasta kotiuduin päivähoidon kautta. Ruoanlaiton, puuhastelun ja iltatoimien jälkeen sain vihdoin omaa aikaa noin klo 20. Tämä tarkoitti sitä, että nenä kiinni kirjaan ja opiskelemaan. Ajoittain opiskeluun ja etätehtävien tekemiseen kului niin paljon aikaa, että kello oli 3-4 aamuyöllä, kun pääsin nukkumaan. Siitä sitten sama ruljanssi uusiksi klo 7.00. Viikonloput vietin pääsääntöisesti töissä saamassa arvokasta työkokemusta ja tienaamassa vähän taskurahaa.

Normaalitilanteessa olisin pystynyt käsittelemään rauhanturvatehtäviltä kotiutumisen puhumalla ja perheen kanssa aikaa viettämällä. Nyt yksinhuoltajana, ei läheistä juttuseuraa juurikaan ollut, koska yksinhuoltajuus ja kiireinen opiskeluaikataulu ei mahdollistanut edes ystävien tapaamista. Toisaalta myös rauhanturvatehtävien omat salassapitovelvollisuudet ja kokemus, ettei kukaan muu kuin toinen rauhanturvaaja pysty ymmrätämään asioita, aiheuttivat sen, etten puhunut asioista kenekään kanssa. Opinnot ja perhetilanne estivät myös osallistumasta moneen rauhanturvaajille järjestettyyn tilaisuuteen. Piilotin sisäisen kriisin jopa itseltäni, käyttämällä energiani pitämällä kaiken pintapuolisesti täydellisenä.

Tunteiden työntäminen syrjään tapahtui täysin tiedostamatta. Toki koin ajoittain rakkauden ja onnellisuuden hetkiä, kun lapsi tuli syliin ja osoitti kiintymystä. Sain myös paljon onnistumisen kokemuksia hyvin tehdystä työstä ja se on, näin jälkeen päin ajateltuna, ollut perheen lisäksi yksi tärkeimmistä tekijöistä omassa eheytymisessä.

Kotitumisen jälkeen ensimmäinen kuukausi vierähti totutellessa, ettei ase ollutkaan turvana jalkakotelossa. Kun tästä pääsi ohi, sitä oli jatkuvasti “hereillä” ja kiinnitti paljon huomiota ympäristöön ja kaikkeen epätyypilliseen siinä. Sitä oli tavallaan yliaktiivisesti jatkuvasti valmis toimimaan, mikäli tilanne äkisti muuttuu. Kun tähän lisäsi päälle siviilielämän kasaantuvan stressin, oli sotku valmis. Vaikka olen perusluonteeltani rauhallinen, hyväntuulinen ja sosiaalinen, aloin välttelemään sosiaalisia tilanteita. Tykkäsin vetäytyä omaan yksinäisyyteeni. Lisäksi olin ajoittain äkäinen ja suuttunut: pinna oli jatkuvasti kireällä. Koin oloni ajoittain hyvinkin toivottamaksi ja arvottomaksi. Oma lähisuku avusti minua kaikin mahdollisin keinoin, jolla he pystyivät: lähinnä lastenhoitoapuna. Heille ei kuitenkaan missään vaiheessa selvinnyt tuolla hetkellä, mistä kaikessa oli kysymys. Itse pyrin välttelemään kaikkea mahdollista asiaa vähänkin sivuuttavaa keskustelua. Ajoittain käytin myös alkoholia reippaasti. Sisälläni oli voimakkaana suuri ikävä takaisin sotatoimialueelle. Siihen työhön, jonka osasin hyvin, jossa ei tarvinnut murehtia siviilielämän asioita ja jossa oli ystävä, joihin pystyi täysin luottamaan joka asiassa. Uusia tehtäviä olisikin tarjoutunut, mutta yksinhuoltajan vastuu painoi kuitenkin (onneksi) enemmän kuin takaisin komennukselle palaaminen.

Keväällä 2011 toipuminen oli jo alkanut ja elämänilo palannut.

TOIPUMINEN

Määrittelen itse, että toipumiseni alkoi loppuvuodesta 2010. Olin tilanteessa, jossa kaikki oli epävarmaa. Muutama eri mittainen parisuhde oli kariutunut ja edellisestä oli jo kuukausia aikaa. Olin määräaikaisella työsopimuksella, eikä jatkosta ollut mitään tietoa. Hyvin palvellut verovapaa autokin oli saanut niin paljon kilometrejä, että se alkoi piiputtamaan. Oli pakko kohdata todellisuus ja miettiä kuka minä olen. Olin vain pieni ihminen ja isä, jonka on turha yrittää olla enempää kuin on. Uskoon tulo oli yksi tekijä, joka mullisti maailmankuvani: minä riitä sellaisena kuin olen. Pystyin vihdoin hengähtämään ja antamaan anteeksi itselleni oman epätäydellisyyteni. Lyhyellä aikaa työkuviot selvisivät, auto vaihtui uuteen ja tapasin nykyisen puolisoni.

Vaikka paljon tapahtuikin lyhyessä ajassa, ei se tarkoita, että pään sisällä kaaos olisi hävinnyt hetkessä. Tärkein oli kuitenkin tapahtunut: olin itse tiedostanut oman ongelmani. Ongelma oli saanut nimen ja palaset alkoivat hiljalleen loksahdella kohdilleen. Tärkein tuki oli parisuhde ja ihminen, jonka kanssa oli helppo jakaa kaikki asiat. Askel askeleelta uskalsin luottaa enemmän ja purin mieltäni. Ajoittain se ei ollut helppoa ja jotkut tapahtumat edelleen käynnistivät puolustusreaktion. Hiljalleen opin kuitenkin ymmärtämään enemmän syy-yhteyksiä ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Yksi tärkeä tekijä eheytymisessä oli myös se, että sain edelleen treenata minulle rakkaita kamppailulajeja. Toki treenaaminen oli vähäisempää yksinhuoltajana ollessani, mutta edelleen kunnon treeni antaa lisää energiaa, selkeyttää ajatuksia ja pitää myös fyysisesti hyvässä kunnossa.

En osaa sanoa tarkalleen koska olen päässyt kokonaan yli PTSD-oiresta. Ehkä voisin sen ajoittaa johonkin vuoden 2013-2014 tienoille. Äkilliset kiukunpuuskat ovat olleet jo vuosia poissa ja alkoholin käyttö loppunut lähes kokonaan. Ehkä kuitenkin pidän selkeimpänä merkkinä toipumisesta sitä, että enää en haikaile jatkuvasti takaisin toimialueelle. Se ei enää tule edes uniini kuin satunnaisesti kerran pari vuodessa.

Sensei Kai Hallamaa ja minä rakkaan harrastuksen parissa kesäleirillä Jyväskylässä 2020. Kai on ollut paitsi valmentaja, myös hyvä ystävä ja tuki, kun on ollut tarvetta jakaa asioita perheen ulkopuolisen ihmisen kanssa.

YHTEENVETO

Itse en juurikaan käyttänyt ammattiapua toipumisessani. Kävin muutaman kerran psykoterapeutilla, mutta edes hän ei sillä hetkellä saanut selvyyttä ongelmieni syihin. Kaikki näytti olevan päällisin puolin hyvin ja oli helppo selittää kaikkea yksinhuoltajaksi jäämisen stressillä. Todennäköisesti en olisi juurikaan oireillut, mikäli elämä olisi ollut tasaista perhe-elämää kotiutumisen jälkeen ja olisin voinut jakaa kokemuksia ja tuntemuksia jonkun kanssa. Valitettavasti, ja toisaalta onneksi, asiat kasautuivat ja kuormittivat jo muutenkin kuormittunutta mieltä. Onneksi siksi, että ilman näitä kokemuksia en olisi nyt se vahva oma itseni, joka nyt olen kaiken tämän jälkeen. Olen työni ohessa käynyt läpi psykologisen ensiavun kouluttajakoulutuksen. Lisäksi olen tankannut paljon kirjallisuutta aiheeseen liittyen. Muutamaan kertaan olen pitänyt defusing-tilaisuuden ja jotenkin ymmärrys ihmisten suruun ja kärsimykseen oli helpompaa, kun on oma kokemus ja selviytymistarina taustalla.

Vain vuosi pari kotiutumiseni jälkeen alkoi kriisinhallintakeskus järjestää kotiutumiskoulutuksena kulkevaa ennaltaehkäsytyötä kotituville kriisinhallintaveteraaneille. Myös terveydenhuoltohenkilöstön tietämys PTSD-oiresta on kasvanut ja hoitoonohjaus tapahtuu herkästi jo lievissäkin oireissa. Nykyään oireita ei tarvitse hävetä. Tässä pätee sama kuin monessa muussakin asiassa: mitä aiemmin saat hoitoa asiaan, sitä nopeammin ja paremmin toivut siitä. Onneksi itselläni hoidoksi riitti ihanien lapsien lisäksi ihminen, joka ymmärtää, rakastaa, välittää ja jaksaa kuunnella tarvittaessa illasta toiseen onglmiani.

En itse ymmärtänyt tarvettani ammattiavun piiriin, eivätkä läheiseni osanneet minua sinne ohjata. Koko PTSD:n hoito oli tuohon aikaan vielä lapsenkengissä. Suosittelen jokaiselle, jonka läheisellä on PTSD-oireita tai joka tunnistaa itsessään näitä oireita, hakeutumaan ammattiavun piiriin. On hyvin harvinaista, että käymästäni suosta pääsee ylös ilman ammattiapua. Toivon, että kirjoitukseni auttaa niitä, jotka eivät ole ymmärtäneet omaa pahoinvointiaan, saamaan nimen ongelmilleen ja hakeutumaan ammattiavun piiriin. Toivoa ei ole vielä menetetty, vaan tästäkin on mahdollista selvitä. Pidetään keskustelu avoimena, hyväksyvänä ja rakastavana.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: