Ajatuksia uskosta

Usko ja uskonto on usein tabu puheenaihe. Uskovista on monia erilaisia käsityksiä. Välillä se on sitä, että ihmiset jopa joutuvat pohtimaan sanojansa, etteivät loukkaisi uskovia. Välillä taas hyökätään täysillä päälle ja pyritään osoittamaan, että uskovat ovat hölmöjä satuihin uskovia alemman luokan kansalaisia. En ole koskaan ymmärtänyt tämmöstä jaottelua, koska minusta jokainen ihminen on tärkeä juuri sellaisena kuin on ja asioista riitely ja tuomitseminen eivät lähennä ihmisiä, vaan se ajaa ihmisiä enemmän erilleen. Mitä itse ajattelen uskosta? Ota siitä selvää lukemalla teksti loppun. Tämä on Miehen Tie.

Ei varmaan ole kenellekään yllätys, että olen uskossa: olenhan ollut KD:n riveissä jo useamman vuoden. Mutta asia saattaa olla monelle sellainen asia, jota ei tule miettineeksi ja pohtineeksi, koska en tuo voimallisesti asiaa esiin ei-uskovien ihmisten parissa: tosin en sitä ole kysyttäessä kieltänytkään.

Joitakin vuosia sitten uskovaisista tehtiin tutkimus, jonka perusteella uskovaiset pitivät itseään armollisina, anteeksiantavina ja toiset ihmiset huomioivina rakastavina ihmisinä. Ei uskovaiset puolestaan pitivät uskovaisia tuomitsevina. Olen tässä pohtinut monet kerrat mistä tämä johtuu. Molemmat ovat varmasti oikeassa.

En halua puhua kenestäkään pahaa, joten kerron ainoastaan itsestäni ja omasta uskostani. En ole ollut aina uskossa. Uskoon tuloni oli varsin vaikuttava kokemus, mutta en halua nyt mennä siihen asiaan syvemmin. Tämän tekstin tarkoituksena ei ole käännyttää ketään. Uskon alkumatka oli varsin kovaa kipuilua eri asioiden parissa. Raamattu on täynnä ohjeita, joita pyrin noudattamaan: olemaan synnitön. Asetin itselleni mahdottomia tavoitteita synnittömään elämään ja elämänmuutokseen. Samaan aikaan kotona oli kärsimystä, kun keskimmäinen lapseni meinasi menehtyä synnytykseen. Vanhemman lapsen koulukiusaaminen sai muuttamaan toiselle paikkakunnalle, josta seurasi työpaikanvaihdoksia, asumisen järjestelyjä ja lopulta kahden asuntolainan loukku. Lisäksi olimme ostaneet ensimmäisen talon ennen kuin hinnat romahtivat, joten talon arvo oli yli 50 000 € miinuksella maksamastamme. Oma talous oli aivan kuralla, kaikki vanhat ystävät olivat kaukana ja en ollut elämässäni päässyt lähellekään synnittömän tavoitteita. Lapsen autisminkirjon diagnoosi, jatkuva taloudellinen epävarmuus, pitkät työmatkat ja yksinäisyys olivat musertava yhdistelmä. Koin, että en voi mennä bilettämään vanhojen kavereiden kanssa, koska se on Raamatun oppien vastaista, mutta toisaalta koin olevani liian syntinen ja virheellinen lähentymään ja avaamaan itseäni uskovaisten piireissä. Kaiken tämän keskellä minulla oli silti mukanani vahva usko, joka antoi kirkkautta ja toivoa taivaltaa omaa polkuani eteenpäin.

Monesti ajatellaan, että minusta ei tule uskovasita, koska uskovaiset ovat täydellisiä tai uskovainen muuttuu täydelliseksi: ei muutu. Meissä kaikissa on oma ripauksemme epätäydellisyyttä ja syntisyyttä. Tämä olikin yksi suurimmista oivalluksistani. Olen koko elämäni mennyt aina pelkojani kohti ja yksi kerrallaan hävittänyt niitä. Ehkä voisin itseäni sen perusteella sanoa rohkeaksi: en pelkää kohdata vastoinkäymisiä. Lopulta kohtasin pahimmat pelkoni: häpeän ja yksinjäämisen pelon. Häpeän pelko oli asunut sisälläni huomaamattani. Pelkäsin pahimmillaan niin paljon epäonnistumista, etten uskaltanut viedä asioita loppuun. Yksinjäämisen pelko on mielenkiintoinen paradoksi. Pelkäsin, että kun ihmiset oppivat tuntemaan syvimmät ajatukseni, niin he eivät hyväksy minua semmoisena kuin olen. Tästä syytä en uskaltanut avautua ja luottaa täysin uusiin kanssaihmisiin, joten tästä syystä olin yksin. Toki asiaa korosti kotitilanne, jossa kävimme autisminkirjolaisen vanhempina pahimpia vaiheita läpi. Pelkäsin, että uudet ihmiset säikähtävät lasta, joka saa välillä tic-oireita. Pelkäsin, että he pitävät minua huonona vanhempana, joka ei saa lasta asettumaan hiljaisen ja huomaamattoman lapsen täydelliseen formaattiin. Mutta kaiken tämän keskellä, mukanani kulki Jeesus, joka ei koskaan jättänyt yksin eikä hylännyt, vaikka välillä pyrin olemaan hänestä erossa ja juoksemaan häntä karkuun ja kauemmas.

Elämä on tällä hetkellä aika hyvää. Kaikki asiat ovat asettuneet hiljalleen kohdilleen. Ei elämä ole täydellistä, mutta ei sen kuulu ollakaan. Minä en ole täydellinen edelleenkään, mutta olen oppinut hyväksymään asian. En enää pelkää kertoa syvimmistä tuntemuksistani ja avata syvintä sisimpääni ihmisille. En pelkää enää hylätyksi tulemista ja olen saanut paljon hyviä ja läheisiä ystäviä. En edelleenkään juokse kaduilla julistamassa Raamatun sanomaa, enkä ota asiaa automaattisesti puheeksi. Mutta jos asiasta joku haluaa keskustella, minulla on aina aikaa asialle. Saatan käydä joskus istumassa terassilla tai saunailloissa (melko harvoin nykyään) ja saatan kuunnella ajoittain “syntistä” musiikkia. Hyväksyn kanssakulkijat sellaisina kuin he ovat, olivatpa he uskonnoltaan tai luonteeltaan tai miltä tahansa piirteeltään millaisia tahansa. En edelleenkään hyväksy kaikkia ihmisten tekoja, mutta hyväksyn sen ihmisen siellä tekojen takana. Aina en ymmärrä, mutta jos en jotain ymmärrä, haluan keskustella ja oppia ymmärtämään. Haluan nähdä ihmisten sisimmän. Kaikissa ihmisissä on jotain hyvää, vaikka välillä se on siellä syvällä sisimmässä kaikkien suojamuurien takana. Menetän edelleen joskus hermoni: varsinkin jos olen väsynyt ja nälkäinen. Murehdin välillä arkisia asioita, vaikka ympärillä on oikeasti kaikki hyvin. Minä olen minä: syntinen oma itseni. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että en tuomitse ketään heidän syntien tai syntisen elämän vuoksi. Miten minä voisin sellaista tehdä, kun olen itsekin syntinen: en ole Jumala. Minua voi edelleen kutsua saunailtoihin ja kaikkeen maalliseen hauskaan. Minun roolini tässä maailmassa ei ole pakkokäännyttää ketään, eikä pelotella Helvetin tulella. Mutta jos joku joskus oikeasti tarvitsee apua, olen aina tekemässä parhaani auttaakseni. Rahaa minulla ei edelleenkään ole ylimääräistä, mutta apua on monenlaista. Joskus pelkkä kuuntelu ja yritys ymmärtää tuovat parhaimman avun.

Uskoon tulo ei ainakaan omalla kohdallani tarkoittanut sitä, että kaikki palikat asettuvat heti paikoilleen ja kaikki sujuu synnittömästi saman tien. Uskoon tuloni jälkeen olen kohdannut niin paljon vastoinkäymisiä, että välillä tuntui, että kannan sadan ihmisen syntitaakkaa niskassani. Jeesus kuitenkin sanoi, ettei hän tullut tähän maailmaan tuomitsemaan, vaan armahtamaan ja rakastamaan. Kun tämän oivalsin, alkoi vastoinkäymisissä kulkeminen tuntua kevyemmältä. Vaikka välillä eksyn polulta, minulla on kirkkaus, joka valaisee tieni takaisin polulle. Opin pyytämään anteeksi ja armahtamaan: ennen kaikkea itseäni. Vaikka en mikään rikas ole edelleenkään, niin olen enää yhden talon loukussa. Lapseni kohdalla olen kokenut ihmeen ja hän käy nyt yleisopetuksessa, pärjää hienosti koulussa ja on saanut ystäviä. Vanhin lapseni on asunut omillaan ja pärjännyt itsenäisesti jo pari vuotta ja aloittaa kohta yliopisto-opinnot. Nuorin lapsi on iloinen ja onnellinen ilopilleri, joka jakaa innostusta ja valoa ympärilleen, sekä osaa jakaa rakkautta kaikille.

Välillä saattaa tuntua kohtuuttomalta, että juuri uskoon tuloni jälkeen olen käynyt elämäni suurimmat vastoinkäymiset läpi. Miksi Jumala sallii näin paljon vastoinkäymisiä? Asia on varsin yksinkertainen. Ilman näitä vastoinkäymisiä en olisi se ihminen, joka nyt olen. Jokainen vastoinkäyminen on kasvattanut minua. Jokainen vastoinkäyminen on tuonut minut lähemmäksi Jumalaa. Jokainen vastoinkäyminen on tehnyt minusta vahvemman: jopa niin vahvan, että uskallan helposti avata tällä kirjoituksellani syvintä sisintäni julkisesti. Enää en pelkää tuomituksi tulemista, koska kukaan ihminen ei minua pysty tuomitsemaan tai kahlitsemaan. En ole kirjoittanut tätä ollakseni parempi ihminen, vaan pyrkiäkseni olemaan nöyrä oma itseni. En ole se, joka määrää autoritäärisesti miten asiat tehdään, vaan olen tässä maailmassa auttamassa ja palvelemassa: etsimässä ratkaisuja siihen, miten kaikilla olisi parempi olla. Läheiseni on joskus kritisoinut, että haluan auttaa mieluummin ulkopuolisia kuin omia lähimmäisiäni. Tuolloin läheisilläni ei ole ollut mitään hätää. Sydämen asia on auttaa apua tarvitsevia. Koen tärkeäksi tukea niitä, joita elämä on kohdellut kaltoin ja jotka ovat niin syvällä suossa, että sieltä yksin ylös pääseminen ei enää onnistu. Haluan olla syrjittyjen ja halveksittujen ihmisten tukena silloin, kun heillä ei ole enää ketää muuta. Haluan auttaa ihmsiä, etteivät he ajatuisi sinne suohon tai syrjäytyisi yhteiskunnasta. Jokainen ihminen on tärkeä. Jokaisella ihmisellä on joku joka rakastaa, kun sen oppii näkemään.

En pelkää enää kuolemaa, koska olen valinnut elämän.